Pikaluistelija Mika Poutalan video on levinnyt viime päivien
aikana somessa pikavauhtia. En ihmettele tätä yhtään, sillä kyseisen urheilijan
aito ja rehellinen olemus sekä tärkeä sanoma koskettavat. Hän puhuu videossaan
pettymyksistä, niiden kohtaamisesta ja minuuden syvimmästä olemuksesta.
Esimerkkinä hän nivoo ajatuksensa peilaten omaan urheilu-uraansa ja meneillään
oleviin arvokisoihin. Hän suoraselkäisesti pystyi kohtaamaan olympialaisissa
kohtaamansa pettymyksen. Tästä ajatusmaailmasta voisi moni muukin ottaa mallia.
Video herätti myös minussa vahvoja tunteita ja mielipiteitä.
Pettymyksiä tulee elämässä väistämättä eteen. Itse pettymys
on tunne siitä, että jokin oletettu asia ja tavoite jää saavuttamatta tai ei
mene niin kuin olisi suunnitellut. Pettymyksen tunnetta ei voi tarkasti sanoin
kuvailla, jokainen varmasti tietää miltä tuntuu olla pettynyt. Pientä
harmitusta ja turhautumista voi kokea useasti, mutta valtavan pettymyksen
taakan alle voi musertua. Etenkin silloin, kun pettymyksien kohtaamiseen ja
niiden käsittelyyn ei olla valmistauduttu.
Kerron nyt oman kokemukseni viitaten pettymyksiin ja niistä
selviämiseen. Haluan tällä antaa näkökulmaa sille, mitä urheilija käy niin
kisassa kuin ihan arjessaan läpi. Toivottavasti tästä on apua lukijalle sinne
ruudun toiselle puolen, joka kamppailee samankaltaisten ajatusten kanssa.
Minun on urheilu-urallani helppo nimetä ne hetket, jolloin
pettymys on melkein päässyt yliotteeseen. Kirkkaimpana mielessä viime kesältä
murtuminen niin SM-kuin EM-kisoissa. Tunsin valtavaa häpeää ja pettymystä
omasta suorituksestani. Tämä purkautui vuolaisiin kyyneliin. Ja minähän en
heposti kyynelehdi. Puristus rinnassa oli hirvittävää. Itkuvirren jälkeen taas
olo oli huojentunut; asian käsiteltyäni ja realiteettien kohtaaminen auttoi
ymmärtämään sen hetkisen kokonaistilanteen. Oli helppo antaa itselle anteeksi
ja lopulta myöntää tarvitsevansa tauon. Tämä taas johti siihen, että tauon
aikana niin fyysinen (käden toipuminen kevään kaatumisesta paremmalle mallille)
että henkinen kantti siivitti loppukaudesta hyviin onnistumisiin.
Tästä muutama vuosi takaperin kun aloin ottamaan
kilpailemisen enemmän tosissaan, olin niin motivoitunut, että otin turhia
paineita joka ikisestä suorituksesta. Siinä käy helposti niin, ettei edes kova
pää pysy kasassa, kun kisa ei mennyt niin kuin ”piti”. Paineiden kasaaminen
johti turhan useasti siihen, että omasta koneesta ei sen takia saanut
tarvittavaa irti tai mikään onnistuminen ei tuntunut tyydyttävältä. Ja
pääasiallisesti paineet loi itse itselle. Lähes koskaan en ole antanut
ulkopuolisten seikkojen aiheuttaa lisäpainetta omaan tekemiseen. Ongelmia tulee
helposti siksi, että elämän perustukset eli arvot ja minun määritykset eivät
ole balanssissa, jolloin annetaan ulkoisten asioiden horjuttaa itseluottamusta
sekä itsetuntoa.
Siinä joutuu helposti sellaiseen oravanpyörään, että
kyydistä on enää vaikea päästä pois. Menestymisestä alkoi kasaantua pakko.
Pakko pärjätä, pakko menestyä. Menestymisen halu on niin luja, että se melkein
ajoi hulluksi. On ihan okei epäonnistua. Tyhmä vaan tekee samat virheet
uudestaan.
Olin asettanut tavoitteet niin korkealle ja koin ellen niitä
saavuta heti, olen paska. Jos ei kulkenut, olin paska ja epäonnistuja. Ihan
kaikessa mitä tein. Menin eteenpäin laput silmillä putkinäöllä, etten enää
hahmottanut sitä, mitä ulkopuolella tapahtui. Olin tehnyt älyttömän kovasti
töitä, mutta pettymys suorituksen jälkeen oli aina valtavaa. Olen jonkinmoinen
perfektionisti ja luonteeltani suorittaja. Olen vuosien aikana ymmärtänyt, että
tässä on niin hyvät kuin huonotkin puolet; joko se ajaa sinut väistämättä
katolleen ojaan tai kaikessa monimutkaisuudessaan antaa ekstrapotkun
persuksille.
Menestyminen vaatii vuosien kovan työn, jotta urheilija on
valmis voittamaan, kestämään paineet, pettymykset ja ne onnistumisetkin. Samaan
aikaan kun päätin panostaa urheiluun tosissani, elämässäni sattui muitakin
mullistuksia. Vastoinkäymisiä kuuluu jokaisen urheilijan polulle, se on selvää.
Niistä ei vaan helposti tahdo huudella ulkopuolisille. En ole viiteen vuoteen
saanut yhtäkään ehjää kautta, en kisa- enkä harjoituskautta. Pahimmillaan
sairaalakierre ja petilepo on kestänyt kuukausia.
En ole luovuttaja -
tyyppiä. Olen pettynyt ja turhautunut itseeni niin useasti, mutta aina
olen noussut uudestaan. Kerran makasin Töölön tapaturma-asemalla, kun olin
kisassa kaatuessani saanut pahan aivotärähdyksen ja vasemman puolen ns.
halvaantumisen takia jouduin jäämään tarkkailuun, eräs tärkeä läheiseni tuli
sairaalasängyn viereen kysyen :”Joko tämä nyt riittää?” Vastaukseksi hän sai
suustani yninän siitä, että sitten täytyy hankkia uusi huoltaja. Läheiseni ovat
aina olleet tukenani, mutta jaksavat edelleen ihmetellä, millä voimin olen
saanut nostettua itseni joka ikisestä suonsilmästä. Tässä kohtaa hattu päästä
tukijoille, jotka ovat lähietäisyydeltä seuranneet ja tukeneet minua heikolla
hetkellä. Läheisten tuki on suunnattoman arvokasta.
Nykyään minun on helpompi suhtautua vastoinkäymisiin ja
niihin pettymyksiin. Ne ovat vain hidasteita eikä esteitä. Tämä johtuu myös
siitä henkisestä kasvusta, koska enää en anna suoritukseni ja saavutusteni
määritellä minua ihmisenä. Osaan iloita kaikista niistä pienistä hetkistä,
joissa olen kokenut olevani vahva ja pystynyt menemään eteenpäin. Kokonaiskuvan
hahmottaminen on auttanut myös. Kaikki se negatiivisuus, kireys ja paineilu
ovat jääneet lähes mitättömän tasolle. Rennompi mieli ja asioihin suhtautuminen
auttavat tavoitteiden saavuttamisessa.
Ne kielteiset tunteet ovat olleet vain hetkellisiä ja niistä
on ollut opeteltava vain pääsemään yli. On vienyt paljon aikaa ymmärtää se,
että minä olen muutakin kuin se pelkkä urheilija. Pelkkä urheilu, menestyminen, epäonnistuminen
eivät pelkästään määritä minua ihmisenä. Jos häviän, se ei tee minusta
vähääkään vähempiarvoisempaa ihmisenä. Palaset loksahtelevat hiljalleen
paikoilleen, kun niille antaa aikaa. Kestää aikaa kasvaa urheilijaksi.
Tottakai urheilu on suuri osa tämän hetkistä elämää, se on
itsestään selvää. Sen merkitys on minulle tällä hetkellä niin suuri, että olen
valmis pistämään itseni sen vuoksi likoon joka ainoa kerta. Se ei silti
tarkoita, että minulla ei olisi muita tärkeitä asioita elämässä. Urheilussa
menestymisen avain on siinä, että ymmärrämme sen kuka minä perimmältäni olen; itseluottamus
ja itsensä arvostaminen vievät myös pettymysten ja vastoinkäymisten sattuessa
eteenpäin.
Poutala lopettaa videonsa mielenkiintoiseen pointtiin: ”Mikä
on pahin asia mitä voi tapahtua?” Niin, mitä siitä oikeasti seuraa ja mihin se
vaikuttaa? Jos arvokisamitalit menivät toisaalle tai jokin muu tärkeä koitos
penkin alle, mitä se muuttaa? Jokainen voi löytää tähän hyvän vastauksen, kun
sen ajattelee sattuvan omalle kohdalle.
Keep it simple and
enjoy what you do!