Ulkonäkökeskeisyys ja ulkonäköpaineet.
Nyt sohitaan lekalla
muurahaispesää. Ja kunnolla. Nyt seuraa oma avautuminen siitä, mitä on olla
naisurheilija. Somessa. Julkisuudessa. Ja muualla. Tarkemmin sanottuna sen varjopuolet. Tämä juttu tulee
käsittelemään näitä asioita nimenomaan ulkonäkökeskeisyyden näkövinkkelistä.
Koitan olla sen enempää kärjistämättä ja kirjoittaa vain avoimen rehellisesti
ja omaan kokemukseen perustuen. Tällä ei kalastella mitään ylimääräistä
huomiota, vaan haluan avata omaa näkemystäni ko. asiasta. Tiedän, että asia koskettaa
monia. Ja ei pelkästään urheilijoiden keskuudessa. Tämä on sellainen tulenarka
aihe, joka on jo aikaisemminkin puhuttanut somessa. Toivon, ettei kukaan tästä
provosoidu ja vedä melonia sekä hernemaissipaprikapussia nokkapieleen.
Läskiperse. Juurikin tuo todella mairitteleva nimitys on omalle
kovalevylle ehkä pinttynyt tiukimmin. Liekkö todenperää sitten, mutta
valitettavan useasti tuon on saanut kuulla niin itse kuin osoitettavan kyseisen
”kohteliaisuuden” jollekin muulle. Liian lihava ja iso pyöräilijäksi. Tai
toinen yhtä mieltä ylentävä ilmaus toisessa ääripäässä on ajokoira. Itse
tykkään enempi kuivan kesän oravasta, mutta se on enemmän sisäpiirivitsi.
Lajissa kuin lajissa, etenkin fysiikkalajeissa ulkonäkö
tuskin näyttelee ratkaisevaa roolia (paitsi toki arvostelulajeissa, joissa
ulkonäöllä on merkitystä u know), varsinkaan tässä omassa hommassa. Ei ole
pirunkaan merkitystä sillä onko pyöreät posket, pitkä tukka taikka
vartalotyypiltä päärynä, kunhan se saamarin työväline eli pyörä vaan kulkee
hemmetin kovaa. Kukin kantaa itsensä miten kantaa eikä siihen ulkopuolisen
tarvitse tulla hämmentämään.
Yksi esimerkki oman lajin ulkonäkökeskeisyydestä. Eräässä
joukkueessa paikan sai pärstän perusteella. Kun et ollut tarpeeksi nätti, sinut
rajattiin tylysti yhteiskuvasta ulkopuolelle. Samoin kaikkiin kisoihinkaan et välttämättä
päässyt joukkueen mukana, vaikka olisitkin ollut fyysisesti ja tuloksellisesti
kaikkein kovin kuski.
Itse en ole saanut osakseni sen enempää haukkumista tai
arvostelua ainakaan liian usein suoranaisesti päin näköä, mutta kuulopuheissa
ja somessa kylläkin joskus. In real life, ulkonäköön puuttuminen on enemmän ollut
sellaista ylimalkaista ihmetystä esimerkiksi jalkojen koon suhteen. Pääasiallisesti
tämä on tapahtunut sellaisissa tilanteissa, joissa vastapuoli on nauttinut
jonkinmoista ilolientä. Tämä on aika vakio ja heitetään oikeen suureleisesti huutaen ja virnuillen: ”Näytä sun jalat! Ihan hillittömät
reidet, noita vois vaikka puristella!” Yleensä suhtaudun näihin huumorilla,
vaikka harmiton ja harvoin tapahtuva illanvietto ystävien kesken saa taas
ylimääräistä verenpaineen kohoamista. Onhan tuo vähintään hupaisaa ja noloa etenkin vastapelurille.
Kuuluu nyt hieman lajin kuvaan, että
saattaa sitä lihaa olla keskivertoa enempi alakerrassa. En minäkään mene keskellä kirkasta päivää puristelemaan
kenenkään tuntemattoman takapuolta sillä asenteella koska mä voin, kun sä olet
julkisuudessa.
Ahdistelijoista, takertuvista stalkkereista ja kyltymättömistä
paskanpuhujista en onneksi ole saanut osakseni, mutta muita tapauksia olen
kuullut valitettavan usein.
Ulkonäkökeskeisyys. Kumpi merkkaa enemmän; esimerkiksi
juoksija tekee hirmuisen aikaennätyksen radalla, ja kuvaajien päätarkoituksena
on saada kuva ”höllyvistä” sisäreisistä tai olympiavoimistelijoiden
maskuliinisuus kuvottaa katsojia. Yhteen väliin vastaavia uutisointeja sai
oikeasti lukea turhan usein lööpeistä. Eikö ne tulokset merkkaa mitään? Se
kaikki nähty vaiva ja työ niiden saavutusten eteen ei paina vaakakupissa
senkään vertaa kuinka hyvältä urheilija telkkarissa näyttää. Tai se, että
edustusvaatteet näyttävät siltä, kuin ne olisi kiskaistu urheilijoiden päälle
toisesta ulottuvuudesta. Lista jatkuisi huomiseen päivään…
Ajatellaanpa hetki vakavasti. Miettikää sitä, millaisia
vaikutuksia jatkuvalla arvostelulla, etenkin negatiivisen ilmapiirin
lietsomisella voi olla esimerkiksi nuorelle kasvavalle urheilijalle, joka vasta
on kypsymässä urheilijaksi? Jatkuva kritisointi voi oikeasti olla haitaksi
psyykelle pitemmässä mittakaavassa, varsinkin jos itsetunto ei ole täysin
bulletproof. Eihän sitä pitäisi välittää siitä mitä muut ajattelevat, mutta
kyllä se julkinen että kulisseissa tapahtuva kommentointi kolahtaa aina
jotenkin. ”Joojoo kylläpä sitä on heikko
itsetunto, jos ei arvostelua kestä!” Kyllähän sitä itsekin alkaa uskomaan
olemattomia, jos saavitolkulla kaadetaan lokaa niskaan.
Kaiken tämän jälkeen
herää vain yksi kysymys. MIKSI? Onko arvostelijoiden oma olemassaolo niin
kurjaa, että se oikeuttaa puuttumaan toisten elämään, niin asiassa kuin
asiassa. Hieman on kyllä todellisuudentaju hakusessa, kun sille tielle ryhtyy. Pitäkää
tunkkinne.
Tähän voisi joku kommentoida, että mitäpä lykkäytyy someen,
jos ei kerran kestä arvostelua. Kuva on
julkinen, joten sitä voi sitten kommentoidakin julkisesti, julkeasti. Excuse me? Helppo se on siellä huudella,
mutta päin naama tuskin uskalletaan tulla sanomaan samaa. Onhan toki niin, että
jokainen päättä itse tapansa, jolla esiintyy julkisuudessa. Huomionhakuisesti tai sitten ei. Urheilijat
edustavat itseään, joukkuettaan, maataan ja nykypäivään kuuluu oleellisesti se,
että ollaan jollain tapaa julkisuuden kanssa tekemisissä halusi sitä tai ei.
Paljon joutuu suodattamaan, mutta kaikkea ei tarvitse eikä
pidä sietää. Kohtuus kaikessa varsinkin kun homma alkaa mennä rumaksi.
Jossain vaiheessa jokainen varmasti kokee ulkonäköpaineita
oli urheilija eli ei. Varsinkin silloin kun muodostaa identiteettiään ja hakee
paikkaansa. Ahh niin iki-ihana murrosikä! Myös allekirjoittanut on käynyt
mankelin läpi. Heikko itsetunto on sallinut sen, että on antanut toisten
kommentoinnin vaikuttaa omaan tekemiseen liikaa. On ollut vaikka minkälaista
kriisiä matkan varrella, milloin peilistä on katsonut se järkyttävä läskiperse
ja epäonnistuja ja milloin mitäkin. Ohimeneviä hairahduksia ja epäilyksen
hetkiä kuuluu varmasti jokaisen urheilijan elämään ja se on täysin
ymmärrettävää ja inhimillistä. Loppupelissä ratkaisee se, miten itse itsensä
näkee. Korvienvälillä ratkaistaan aika monta juttua.
Huutelijat huutelee ja vihaajat vihaa. Jos sinulla on jotain
mielen päällä, sanottavaa tai jokin asia hirveästi askarruttaa tai ihmetyttää,
tee se mieluiten ihmismäisesti kasvotusten. Tai mieti ensin toisen kerran. Jos ei
miellytä, voi laittaa silmät ja leipäläven kiinni. Palautettahan voi aina antaa
rakentavasti inhimillisin keinoin, eikä raukkamaisesti piiloutuen pelkurin
lailla nimimerkin taakse. Jos tarkoituksesi on tahallasi haukkua tai
arvostella, pidä mölyt mahassa ja katse peilissä. Voinet myös miettiä, miltä
sanat tuntuu kun ne samat osoitetaan sinulle itsellesi. Kiitos.
Ettei menisi täysin negatiivissävytteiseksi tämä koko homma,
niin löytyy paljon myös niitä, jotka osaavat kannustaa ja osoittaa tukensa sekä
olla hengessä mukana. Tämä on onneksi enemmistö ja antaa ekstrapotkun
persuksille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti