keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kolumni Koillissanomissa 13.12.2017


Sinivalkoista huumaa

Vuosi 2017 on ollut erityisen merkityksellinen, sillä kyseessähän on ollut suuri juhlavuosi. Yleissivistykseen kuuluu tietää, että Suomi, rakas isänmaamme, itsenäistyi 6.12.1917. Tätä historiallista tapahtumaa on juhlittu pitkin vuotta koko kotimaassa eri tapahtumin. Juhlavuosi huipentui itsenäisyyspäivän juhlamenoihin. Itsenäistä Suomea juhlistettiin jyhkein ilotulituksin, valotaideteoksin ja juhlamenoin unohtamatta osoittamalla kunnioitusta sodassa olleille ja henkensä isänmaan puolesta menettäneille havuseppelein, kynttilöin ja kirkonmenoin. Erityisesti Linnanjuhlien Finlandia ja Maamme saattoi kirvoittaa kyyneleen silmäkulmaan.

Huomiotta ei ole jääneet sankariveteraanien rinnalla urheilusankarit. Erityisen hienoa oli viime keskiviikkona katsoa urheilusankareiden edesottamuksia, niin Paavo Nurmen, Lasse Virenin kuin Leijonien MM-taivalta sekä Lepistön, Kirvesniemen, Mustin ja Niskas-Iivon urotöitä ja muiden huippujen uurastusta suomalaisen urheilukulttuurin eteen.  Suomalainen sisu. Suo, kuokka ja Jussi. Havuja… Ja niin edelleen.

YLEllä näytetään kymmen-osaista dokumenttisarjaa Urheilu-Suomi. Henkeen ja vereen suomalaiseen kulttuuriin on aina kuulunut urheilu. Vuosikymmenten vaihtuessa myös urheilukulttuuri on muuttanut muotoaan enemmän sankarihenkisyydestä tähtiyteen. Kaupallisuus ja median muuttuminen ovat muokanneet urheilua enemmän viihdeteollisuudeksi, mutta perusolemus säilyy: urheilijat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan kansakunnan esikuvia, joita ihaillaan ja joihin voidaan samastua.

Tässäkin nurjalla puolella on se, että yleensä vain ne mitalit jäävät mieleen. Yleisön pettymys on aivan valtava, jos tullaan kotiin tyhjin käsin. Vain menestyjät muistetaan. Huippu-urheilusta yleisölle näkyy vain vuoren huippu. Kuka muistaa niitä, jotka tekevät työtä vuodesta toiseen koskaan saavuttamatta yhtään arvokisamitalia? Myös siellä takana on oma menestystarinansa. Tarinat urheilijoiden takana ovat juurikin se urheilun suola.
Vaikka itsekin kulkee kohti huippu-urheilijan polkua, olen aina katsonut suomalaisten urheilijoiden edesottamuksia ainakin television äärellä. On pystynyt samaistumaan ja ihailemaan valtavaa työpanosta menestymisen eteen. Nyt sen pystyy määrittämään myös itse, miltä matka tuntuu ja mitä se myös vaatii. On erityisen hienoa saavuttaa menestystä ja kehittyä eteenpäin. Tähän mennessä on vyöllä saavutuksia, mutta monta vielä saavuttamatta. Välitöntä palautetta on sadellut, niin hyvässä että pahassa. Miltä tuntuisi olla enemmän esillä, esikuva tuleville sukupolville?

Pääasiallisesti ulkomailla yksinäisenä suomalaisena kestävyysurheilijana sitä edustaa itseään. Tulosta, mainetta ja mammonaa urheilija tavoittelee itselleen. Halu menestymiseen lähtee itsestä; halu kehittyä, voittaa, olla paras. Halu osoittaa, että kaikki se oma sekä toisten panostus ei ole ollut turhaa.

Viime vuosi ulkomailla osoitti sen, että oma läsnäolo herätti niin kilpakumppaneissa kuin aluksi tiimikavereissakin ihmetystä, kuinka olin heidän mailleen eksynyt. Siinä hollanikkaat ihmettelivät kuinka kylmästä maasta Suomesta voi tulla kilpapyöräilijöitä. Kyllä leuka ylhäällä kerroin olevani suomalainen. Suomalainen kilpapyöräilijä.
Selasin itsenäisyyspäivänä kuvia omalta maajoukkuetaipaleeltani. Kyllähän Suomen sinivalkoiset värit erottuvat edukseen massan keskeltä. Kun vetää siniristipaidan päälle, kisaan tulee heti eri aspekti. Ei mitään ylimääräisiä paineita, vaan pienimutoinen huomio sille, että miksi tätä kisaa tässä ajetaan. Kyllä täältä ’takapajulastakin’ voi ponnistaa maailman kartalle. Minulle henkilökohtaisesti on kunnia edustaa kotimaata, olla ylpeä maastaan ja juuristaan. Kyllä se on ylpeyden aihe. Sinä uskot ja sinuun uskotaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti